sarkisalo_kananhoitoaTämän jutun kirjoitan muistikuvieni varaan. Keneltäkään en lähde kyselemään. En kaivele edes arkistoja. Muistelen vain kuulopuheita ja kokemuksiani 30-luvun puolivälistä lähtien, jolloin olin viisivuotias. Saatan muistaa väärin tai kuvitellakin, mutta tahallani en sellaista tee. Pannaan erehdykset lapsenmielisyyden tiliin.

Perheeseemme kananhoito tuli yhdeksi lisäelinkeinoksi jo 20 -luvun puolivälissä. Ensimmäinen kanalarakennus tehtiin koulun tontille, ulkorakennuksen ja saunan välille. On vielä särkisalolaisia, jotka sen muistavat, minä en. Rakennus tehtiin ihan johtokunnan "luvan perästä". Suuri muutos kananhoidossa toteutui vuosikymmenien vaihteessa, kun v. 1929 ostettiin Vilho SepäItä 1 ha tontti, jolle siirrettiin Pyhäjärveltä ostettu hirsitalo (kts. Räisäläinen 3/1997). Sinne siirrettiin myös em. kanalarakennus, josta tuli myöhemmin "poikashuone", jonka nimellä se kulki meillä. Merkittävintä oli kuitenkin uuden kanalan rakentaminen. Isäni oli Siipikarjanhoitajien liiton hallituksen jäsen. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että kanala tehtiin oikeaoppisesti aikansa uusimpien tietojen varassa. Ei tehty häkkikanalaa! Aikuiskanojen lukumäärä (300-400) nykyisiin suurkanaloihin verraten ei tunnu miltään, mutta silloin se oli suuri. Kanalan mittoja en käy kuvittelemaan. Valoa piti saada, koko rakennuksen pituinen ikkunarivi etelän puolelle ja samalle puolelle ulkotarhat, jonne kesäiseen aikaan oli jokaisesta sisätarhasta käyntiluukku askelportaineen. Sisätarhoja ja niihin liittyviä ulkotarhoja lienee ollut 6-7. Yhden tarhayksikön kanojen määrä lienee ollut 35-50. (luvut ovat ehdottomasti tarkistamattomia). Jokaisessa tarhassa yksi ja oma kukko johti kanojaan ja hoiti tehtäviään. Viereisten tarhojen johtajat kävivät joskus verkon lävitse totista kukkotappelua asemistaan, mutta ihan turhaan.

Aivan vähäistä kokeilevaa poikkeusta lukuun ottamatta kanarotumme oli valkea Leghorn. Se on ahkera munija, laiska hautomaan. Hautomishaluihin ei ollut tarvettakaan, sillä poikashaudonta hoidettiin hautomakoneilla. Hautovan kanan lämpö korvattiin öljylampuilla, joita oli tarkoin vahdittava. Kun luonnollinen kana ei hoitanut hautomista, niin myös ihmiskäsin oli munat säännöllisesti käänneltävä. Yleensä äitini huolehti haudonnan kaikista vaiheista erittäin huolellisesti. Äiti oli myös perehtynyt herkästi sairastuvien kanojen ja poikasten hoitoon. Lääkityksiä en muista. Kuoriutuminen oli mielenkiintoista, mutta tarkkaa seurantaa vaativaa aikaa. Sitten oli huoneen lattialla kymmeniä, taisi olla satamäärin keltaisia untuvikkoja. Poikastuotannosta meni osa untuvikkoina suoraan myyntiin (Ruposen linja-autolla lähtivät!), osa myytiin muutaman viikon ikäisinä poikasina ja osa jäi kasvamaan nuorikoiksi poikashuoneessa, josta siirtyivät muniviksi kanoiksi omaan kanalaan. Länsi-Suomen kanapitäjästä Laitilasta hankittiin meille silloin tällöin uutta verta kanakantaamme. Tulivatko ne munina, kanoina vai kukkoina, en tosiaan muista.

Riittävän valon tarve tyydytettiin kaasulampuilla, jotka pumpattiin ja sytytettiin aamulla melkein kukonlaulun aikaan. Lamput olivat valaisemassa pimeänä vuodenaikana myös pitkälle iltaan. Sähköstä ei osattu edes haaveilla. Kanalan ja poikashuoneen lämmitystä varten oli tavallisia uuneja. Peltejä ei saanut panna liian aikaisin kiinni, sillä vähäinenkin häkä oli kanoille vaarallista.

Miten kanat elelivät omissa tarhoissaan? Niissä oli riittävästi liikkumistilaa ja varsinkin kesäaikaan ulkotarhoissa saattoi tuntea vapauden tunnettakin. Mitä nyt toisinaan kanahaukkoja piti pelätä! Kanalan lattia oli betonista, ja tarhojen lattioilla oli puhdasta kuiviketta. Tarhassa piti aina olla raikasta vettä, ruokintaa varten oli altaita, matalalla olevaan naulaan iskettiin halkaistu turnipsi, jonka sisus nokittiin niin, että jäljelle jäi vain kuori. Ainakin osa kananrehusta mm. kuivarehut, maissi ja kalkkirehut (näkinkuorimursketta ja kalkkikivirouhetta) ostettiin Viipurista. Illan pimetessä kanat pyrähtivät makuuorsilleen nuokkumaan. Kanat olivat kuitenkin munimista varten. Munimishetken huomasi selvästi: kotkotus ja liikehdintä merkitsi sitä, että pian kana hyppää kerrospesien etulaudalle ja valitsee auki olevan pesän. Kun kana meni pesän taiteluukusta sisään, luukku sulkeutui ja kana sai olla rauhallisesti munimassa. Hoitaja seuraili käytävän puolelta tirkistysaukosta. Kun kana oli muninut, tarhan puolelta käytiin ottamassa muna ja päästämässä kana omiin puuhiinsa. Ensin otettiin sentään kana syliin ja katsottiin sen jalassa oleva tunnusnumerorengas! Sitten käytävän seinällä olevaan päiväkirjaan kyseisen kanan numeron ja päiväyksen kohdalle merkintä. Näin seurattiin jokaisen kanan munatuotantoa. Poikastuotantoon valittiin parhaiten munivien kanojen munat.

Kun kanalassa oli jatkuvasti hyviä rehuja, niin suuret ja lihavat rotat olivat melkoisena riesana. Eivät ne kanoihin käyneet eivätkä muniin. Pentti-veljeni oli jossain vaiheessa jopa pienoiskiväärillä ampunutkin niitä. Minäkin kyttäsin niitä kulkureikien suulla ja rohkeimpia iskin. Rottia vastaan taisteltiin siilienkin avulla -tosin huonolla menestyksellä.

Missä hoitotöissä sain olla mukana? Itsenäisesti en ehtinyt olla oikeastaan missään työssä, mutta mukana ja apuna kaikessa. No, myyntiin lähtevien munien puhdistuksessa tyydyin seuraamiseen, mutta munalaatikoiden lähettämistä varten minut pantiin portille vahtimaan ja pysäyttämään Ruposen auto.

Sitten tultiin syksyyn 1939. Särkisalon koululle tuli Sairasautokomppania. Meidän kanalamme otettiin sen korjaamohalliksi -olihan se ihan autohallin mallinen. Entä kanat? Osa kanoista lähetettiin meille jäisinä evakkopaikkaan Rantasalmelle -osan söivät sotilaat (maksut tulivat aikanaan). Kanalarakennus on yhä olemassa. Aleksej Krasin on pitänyt siinä lehmiään ja muita eläimiään. Toisessa päässä on kylmähuoneeksi tehty tila. Vaikea on kuitenkin uskoa, että siinä on joskus ollut oman aikansa jalostus- ja mallikanala, jossa me perheen lapset vanhimmasta nuorimpaan olemme tehneet työtä joskus sisäiseen kiukkuun asti, mutta myös paljon oppineet ja saaneet mielenkiintoisia työkokemuksia.

Esko Ahola

Turku